19.2.2019

Avautumiskrapula


Olin 12-vuotias, kun vanhempani ilmoittivat meidän muuttavan toiselle paikkakunnalle. Ei mihinkään naapuripitäjään vaan 300 kilometrin päähän. Olin murheen murtama. Minulla oli parhaat kaverit maailmassa, joiden kanssa olin innoissani odottanut yläasteelle siirtymistä. Muuttomme syynä oli toiseen vanhempaani kohdistunut työpaikkakiusaaminen.

Oli kevään viimeisiä koulupäiviä, kun päätin jäädä aamutunneilta pois ja suunnata vanhempani työpaikalle – sairaala-alueelle. Kävelin neuvontaan ja pyysin saada tavata sairaalan johtajan.

- Anteeksi kuinka?
- Nimeni on Hanna Merikanto ja haluaisin tavata tämän sairaalan johtajan.

En vieläkään ymmärrä miten asia oikein järjestyi, mutta hetkeä myöhemmin istuin hämärässä huoneessa johtajan kanssa. Esitin asiani. Kerroin, että en ymmärrä miksi kiusattu joutuu vaihtamaan työpaikkaa kiusaajan sijaan. Kerroin, että joudun aloittamaan yläasteen vieraassa kaupungissa ja elämäni on tämän takia pilalla. Johtaja nyökkäili ymmärtäväisesti ja tuntui olevan aidosti pahoillaan. Hän kertoi ettei asialle voi tehdä enää mitään, mutta kiitti minua rohkeudesta.

Jälkikäteen koin pientä ylpeyttä siitä, että olin yrittänyt vaikuttaa asioihin, mutta pääasiassa tunsin oloni typeräksi. Sanomisillani ei ollut vaikutusta. Muuttomme jälkeen lamaannuin joksikin aikaa, koska asiat tuntuivat vain tapahtuvan – halusin niitä tai en.

Olen viime viikkojen ajan potenut vähän samankaltaista lamaannusta. Kaikki alkoi illanvieton jälkeisestä avautumiskrapulasta, jonka seurauksena koin olevani porukan ilonpilaaja. En voi sille mitään, että jos joku heittää halventavan, syrjivän, seksistisen tai rasistisen kommentin, niin minua ei naurata vaan koen velvollisuutta puuttua asiaan. Esimerkiksi seuraavissa tapauksissa:

No on se aina vähän naisen omaakin syytä, jos laittaa liian lyhyen hameen päällä.
Ei, tätä kutsutaan slut-shamingiksi. Kuka tahansa voi pukeutua miten haluaa, paljastava pukeutuminen ei tee häirinnästä yhtään se hyväksyttävämpää.

Sukupuolia on vain kaksi, se on ihan selvä asia.
Ei, sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Esimerkiksi THL toteaa, että itse määritelty sukupuoli-identiteetti on suositeltavin tapa ymmärtää yksilön sukupuoli.

Olis toikin voinut jättää viimeisen donitsin syömättä.
Tämä on fatsheimausta. Ylipainoisen häpäisy tämän painon vuoksi on silkkaa vihapuhetta.

Ihme rättipää.
Halventava, rasistinen kommentti, jolla pyritään käyttämään valtaa alentamalla toista.

Kaksi äitiä ei ole yhtä hyvä kuin äiti ja isä.
Tämä loukkaa sateenkaariperheitä ja asettaa perheet eriarvoiseen asemaan vanhempien sukupuolen perusteella.

Mikään ylläolevista ei ole mielipidekysymys vaan asenteellista käyttäytymistä, jolla loukataan toisen henkilön ihmisarvoa. Jos puutun asiaan ja esitän asian näin, seuraa joko asian vähättelyä tai väittely. Vähättelyssä piiloudutaan huumorin taakse; ”mä vaan vitsailin!”. Keskustelu jää lyhyeksi, kun totean vitsin olleen huono. Väittely on raskaampi seuraus; ”sukupuoli on kuule helppo selvittää housuihin kurkistamalla, tässä ei oo mitään epäselvää”. Mikään ei ole selvää! Ja sitten väitellään. Joku voisi tähän tokaista, että miksi en anna asian vain olla. Koen kuitenkin, että en todellakaan puhu vain omasta puolestani vaan kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat elämänsä aikana kohtamaan eriarvoisuutta ja syrjintää. Maailma ja asenteet muuttuvat, kun niitä aktiivisesti muutetaan, mutta vastuuta ei voi sysätä toisille. On uskallettava puhua ja puuttua.

Toisinaan tulee kuitenkin sellainen olo, että olen varsinainen mielensäpahoittaja ja raskasta seuraa. Todellinen kysymys on kuitenkin se, että miksi ihmeessä ihmisyyteen ja erilaisuuteen on niin vaikea suhtautua avarakatseisen kunnioittavasti? Ketään leimaamatta, kenellekään nauramatta. Kysyn tätä usein itseltänikin, sillä en todellakaan ole mikään pyhimys, vaan sorrun useinkin ylpeyteen ja ennakkoluuloihin.

Muistan juttutuokiostani sairaalan johtajan kanssa kaikista voimakkaimmin sen vatsanpohjaa lämmittävän tunteen, mikä kertoi minun tekevän oikein. Vaikka lopputulos ei vastannutkaan odotuksiani, niin ainakin olin yrittänyt. Tämän ajatuksen avulla nostin itseni silloisesta lamaannuksestani – ja nostan tälläkin kertaa. Saan 12-vuotiaasta minusta voimaa ja se on varsin lohdullinen ajatus.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti