1.1.2019

Uudenvuodenpäivä


Olipa kerran ihminen, joka oli käyttänyt koko elämänsä etsimiseen. Hän ei osannut sen tarkemmin määritellä tätä kadoksissa olevaa asiaa, mutta selvää oli, että jotakin puuttui. Tiedättehän sen tunteen, kun jokin tärkeä asia on hukassa? Olo on levoton, askel rauhaton ja mieliala sahaa lämpötilamittarin tavoin ylös ja alas. 

Tämä ihminen teki kyllä kaikkensa löytääkseen etsimänsä ja tyynnyttääkseen kuohuvan olotilansa. Hän antautui ihmisten auttamiselle, eteni kunnianhimoisesti urallaan ja niitti menestystä. Hänestä tuli taitava ja tunnettu omalla alallaan, mutta samanaikaisesti hän muuttui yhä tuntemattomammaksi itselleen. Jotakin olennaista tuntui elämästä puuttuvan ammatillisesta menestyksestä ja ihailun kohteena olemisesta huolimatta. Se jokin ei myöskään löytynyt perhe-elämän tohinoista, vanhemmuudesta tai puolison huolenpidosta. Se ei löytynyt kosteista baari-illoista, vieraista lakanoista tai uudesta autosta. Kiihkeästä, epätoivonsekaisesta etsimisestä huolimatta se ei löytynyt edes Herran sanasta tai mökkirannan hiljaisuudesta. 

Vanhoilla päivillään hän alkoi nähdä yhä useammin samaa unta. Unessaan hän oli taas lapsi, pieni koululainen, joka oli valittu edustamaan omaa kouluaan maakunnan juoksukisoissa. Näin todella oli aikanaan tapahtunut, mutta hän ei ollut ajatellut asiaa sen koommin. Unestaan hän heräsi aina samassa kohdassa; kun kisan lopussa henki ei kulkenutkaan, rintaa pisti ja hän lysähti uupuneena hiekkatien varteen. Karkea sora pisteli kämmenten ihoa ja hän näki silmänurkastaan jonkun juoksevan kohti. Hän huutaa, huutaa itsensä hereille. Äitikö sieltä juoksi kohti? Ja päivä päivältä hän muistaa yhtä elävämmin sen pettymyksen, kiukun ja häpeän hiekkatien reunassa. Hän muistaa poltteen silmissään, kuumat kyyneleet, joiden tulvan hän olisi halunnut tyrehdyttää äitinsä sylissä. Mutta äiti kiskoi hänet vain ylös ja sätti silmät loimuten. Olisi pitänyt jaksaa, jäljellä ei ollut kuin muutama metri! 

Tuli uudenvuodenpäivä ja sama uni oli jälleen herättänyt hänet aamuyöstä. Hän meni keittämään kahvia ja istui keittiön hämärässä hiljaa mietiskellen. Puoliso liittyi seuraan, hiljaisena hänkin. Kello raksutti, jääkaappi humisi ja radio särisi, mutta oli silti puistattavan hiljaista. Tämä elämänsä kilpajuoksun väsyttämä ihminen katseli uurteisia käsiään ja päätti kertoa unestaan. Hän kertoikin, mutta ensin omaan tyypilliseen tapaansa; rehvakkaasti ja korostaen epäolennaisia asioita, vaieten vaikeista. Tuli jälleen hiljaista. Sitten hän yritti uudestaan, aloittikin äidistään.

- Äiti ei nostanutkaan minua syliin.

Jo pelkästään tämän ääneen sanominen nosti tukahdetut kyyneleet silmiin ja vihdoinkin ne saivat valua alas. Puoliso näki toisen hädän, tuli kohti ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Vuosikymmeniä riivannut paine ja puristus hellitti toisen syleilyssä - ei täysin, mutta juuri sen verran, että hetkeen hänen ei tarvinnut etsiä mitään. Tällainen antautuminen oli pelottavinta mitä hän oli koskaan tehnyt, mutta ensimmäistä kertaa hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja vahvaksi. Siinä ei tuntunut olevan mitään järkeä, muuttua pieneksi ja tullakin suureksi, mutta näin siinä tuntui käyvän.

Ajattelen tätä kyseistä henkilöä näin uudenvuoden alussa. Oma mieli täyttyy niin helposti kaikenlaisista uudenvuoden lupauksista ja päämääristä. Kaikkea olisi kiva saada; menestystä, vaurautta ja elämyksiä. Näitä tavoitteita ajatellessa ei halua nähdä epäonnistumisia tai rikkinäisyyttä. Ne ovat kuitenkin tasapainoisen elämän edellytys, sillä aito onni rakentuu antautumisen ja pienuuden varaan. Menestys, vauraus ja elämykset ovat hyvän elämän sivutuote. Itsensä hyväksyminen ja avoin tarvitsevuus suhteessa toisiin ovat kaiken edellytys. 

Tänään en lupaa syödä loppuvuoden ajan terveellisesti, elää säästeliäämmin tai rakentaa huikeaa uraa. Lupaan antautua enemmän, itselleni ja toisilleni, ja yrittää olla aina vaan pienempi - tullakseni sitä kautta suureksi.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti