Homofobia luo tarpeen tulla näkyväksi


Kuluneella viikolla Yle haastatteli Sysmän yhtenäiskoulun rehtoria koulukiusaamisesta ja aihe muuntui rehtorin päässä pohdiskeluksi oppilaiden hutsahtavasta pukeutumisesta ja homojen erikoisuudesta. Homot ja lesbot hakevat kyseisen rehtorin mielestä pelkällä olemassaolollaan negatiivista huomiota. Mediassa on myös puitu Aito Avioliitto ry:n osallistumista opetus- ja kasvatusalan Educa-messuille, jotka järjestetään tammikuun lopussa Helsingin Messukeskuksessa. Kyseiselle yhdistykselle keskeinen arvo on se, että sukupuolia on vain kaksi, sekä myös ydinperheen tunnustaminen lapsen kannalta parhaaksi perhemuodoksi. Runsaan negatiivisen palautteen johdosta OAJ ja Suomen Messut päätyivät kuitenkin perumaan Aito Avioliitto ry:n osallistumisen messuille. Myös ulkoministeri Timo Soini on ollut vauhdissa ja kirjoittanut Maaseudun Tulevaisuuteen kolumnin. Sen aiheena oli tulevat europarlamenttivaalit, mutta ulkoministeri onnistui samalla ujuttamaan tekstin sekaan täysin uuden käsitteen: kasvis-homo-fillari. Tämän Soini sijoitti vouhotusasialistan alle. Melkoinen viikko siis kaikin puolin!

Aikanaan ollessani yläasteikäinen televisiossa alkoi uusi sarja Will & Grace. Itselleni se oli ensimmäinen ohjelma, jossa käsiteltiin homoseksuaalisuutta niin avoimesti. Sarjan päähenkilön Willin ystävä Jack oli todella homo, ainakin mitä feminiinisten puolien korostamiseen tulee. Se oli minusta hämmentävää, jotenkin turhan alleviivaavaa, ja pitkän aikaa ajattelin kaikkien homomiesten olevan sellaisia. Kun sitten itse tulin parikymppisenä kaapista ulos, halusin heti olla enemmän lesbo, eli enemmän butch. Käytin pipoja, isoja kauluspaitoja ja leveitä tennareita, istuin leveämmin ja esitin juroa. Tyylini on kymmenen vuoden aikana tasaantunut ja maailmankuvani onneksi laajentunut. Nykyään tiedän, että homoutta ei voi päällepäin nähdä, eikä se hypi kenenkään silmille, vaan on kaikessa tylsyydessään vain yksi ominaisuus muiden joukossa.

Tästä näkökulmasta katsottuna kuluneen viikon kommentit homouteen liittyen ovat olleet kuin ummehtunut tuulahdus jostakin rinnakkaistodellisuudesta, joka elää ja hengittää ilmeisen vahvasti, mutta jonka olemassaolon olin hetkeksi ehtinyt tyystin unohtaa. Kouluissamme on opettajia, sairaaloissamme lääkäreitä, seurakunnissa pappeja ja eduskunnassa päättäjiä, joille homous on erikoinen ja erillinen asia. Se on vouhotusta ja herättää tarpeetonta huomiota. Katson itseäni peilistä, enkä näe minussa mitään erikoista. Ja sitten tunnen sen vatsanpohjassani. Minä, vähän harmaaksi muuttunut, työssäkäyvä perheenäiti, tunnen sen taas vahvemmin kuin pitkään aikaan: vituttaa. Saan tunteesta kiinni ja se sopiikin juuri tähän hetkeen, kun somessa on pyörinyt #hutsahtavapukeutuminen –kampanja. Se on toiminut vastaiskuna Sysmän rehtorin selittelylle koulukiusaamisesta. Mistä on kyse, kun ihmisessä herää vastareaktio ja tarve tulla näkyväksi? Siitä, kun syrjivät ja vähättelevät asenteet nousevat hetkeksi pinnalle kuin korkki ja silmänräpäyksessä kyse on vallasta ja vallan jakautumisesta. Alisteiseen asemaan pakotetut haluavat tilanteen herraksi ja se tapahtuu vastaiskujen ja kapinan myötä. Hutsahtava pukeutuminen leimaa naisen? Minä sinulle hutsahtavan näytän. Miehen tulee olla tietynlainen? Minä sinulle mieheydet näytän. Naisen tulee olla tietynlainen? Tässä sinulle naiseutta. Englanninkielinen sana queer, joka merkitsee outoa ja kummallista, oli pitkään yleinen haukkumasana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, kunnes queer-liike otti termin tietoisesti haltuunsa, muuttaen sen positiiviseksi ja samalla poliittiseksi aktivismiksi. Kaikki vastaiskut menevät tämän sateenvarjokäsitteen alle.


Tämä viikko on osoitus siitä, että homofobia elää ja voi hyvin Suomessa vuonna 2019. Tekisi mieli kaivaa vanhat kauluspaidat esiin, polttaa rintaliivit, ajaa millin siili, kulkea ympäriinsä sateenkaaren väreissä ja olla kävelevä vastaisku vallitsevalle heteronormatiivisuudelle. Hyppiä kaikkien silmille. Tarve kumpuaa niin vitutuksesta, kuin väsymyksestä. En tiedä toteutanko mitään näistä, mutta ainakin jatkan kirjoittamista.

Noudatan aina tiettyä periaatetta uusien tuttavuuksien kanssa. Kerron itsestäni ja perheestäni avoimesti, mutta vaimooni viitatessa puhun puolisosta. Jos juttukaverini olettaa puolisoni sukupuolen toiseksi, korjaan toki asian. Viime syksynä kävi niin, että tutustuin erään projektin yhteydessä vanhempaan mieshenkilöön ja teimme hetken aikaa tiiviisti yhteistyötä. Hän oli vähän konservatiivisempi kaveri, mutta tulimme hyvin juttuun. Viittasin myös perheeseeni usein. Pikkujouluissa kyseinen mies esitti kuitenkin kysymyksen:
- Niin mistä se sun mies olikaan kotoisin?
Tähän vastasin, että Hämeenlinnasta ja vaimo, ei mies.
- Mikä oli?
- Vaimo.

Keskustelu tyrehtyi siihen. Mutta ennen joulua puhuimme vielä puhelimessa ja puhelun päätteeksi hän toivotti hyvää joulua, piti lyhyen tauon, ja jatkoi: sinulle ja koko perheellesi, oikein mukavaa joulua. Arvostin tällaista elettä tavattoman paljon. Hän oli varmasti joutunut käsittelemään asiaa, mutta koska olimme jo hyvä tuttavat, halusi hän ilmeisesti edelleen nähdä minut ihan tavallisena – mahdollisista ennakkoluuloistaan huolimatta. Toivottavasti onnistuin edes hieman murtamaan näitä luuloja hänen kohdallaan.

Joskus täytyy ampua tykillä ja käynnistää kunnon vastaisku. Toisinaan riittää vähäeleinen, kahden ihmisen kohtaaminen, joka tuo vastakkaisia maailmoja hitusen lähemmäksi toisiaan. Niin kauan kuin homous nähdään jollakin tapaa erikoisena, tarvitaan molempia lähestymistapoja – ja kaikkea niiden väliltä.

Lähetä kommentti

Designed by FlexyCreatives