19.11.2018

Maanantain moite: Yltäkylläisyys


Miksi elämän arvon ja ainutkertaisuuden ymmärtää vain hetkittäin ja harvoin? Se hetki on kuin auringonpimennys, joka toistuu 18 vuoden välein; monta asiaa täytyy tapahtua, että palaset loksahtavat hetkellisesti paikalleen ja hetkestä tulee ilmiö. 

Lapseni syntymä oli yksi elämäni auringonpimennys. Pieni ihminen sai minut toden totta polvilleen ja elämän ihme piti minut skarppina useamman päivän ajan. Muistan, kun kävin ruokakaupassa ja kaikki tavalliseksi tarkoitettu näytti yhtäkkiä valtavan erikoiselta; appelsiinit ja omenat riveissä, hymyilevät lehmät maitotölkeissä, iltapäivälehtien kysyvät otsikot ("Nukutko riittävästi?"), paperisetelin laskeminen myyjän hansikkaalla vuorattuun käteen. Tuntui siltä, kuin kävelisi jonkin elokuvan lavasteissa; onko kaikki tämä muka totta? Pitelin äsken käsissäni vastasyntynyttä ihmettä, miksi tuo musta liukuhihna vain rullaa paikallaan! 

Tätini kuolema oli toinen auringonpimennys. Kun kävin sairaalan hämärässä kappelissa jättämässä hyvästit hänen suljetuille silmilleen, tuntui loppupäivä yhtä epätodelliselta. Kävelin kaupungilla, istuin junassa, selasin kännykkääni, eikä missään ollut mitään järkeä. Ihmiset kävelivät ja istuivat, mutta olivat kaikki elossa, ja jokaisen toiminta näytti kuoleman näkökulmasta täysin järjettömältä. 

Nopea vierailu elämän ja kuoleman rajalla tuntuu kääntävän kupin aina hetkeksi nurin, tuovan paidan nurjan puolen esiin ja vetävän esiripun kokonaan ylös. Hetken aikaa näkee kaiken, koko elämän mielettömyyden - kunnes unohtaa sen taas. Unohtaminen on helppoa, koska palaa rajalta takaisin sellaiseen arkeen, joka täyttyy yltäkylläisyydestä. On terveyttä, tavaraa, ruokaa, rauhaa, vettä, vapautta, mahdollisuuksia. On ovia ja ikkunoita, joista pyrkiä sisään ja päästä elämässä eteenpäin. Ei ole sotaa, nälänhätää, näköalattomuutta, epätoivoa. Ei ole muureja tai raja-aitoja, jotka työntäisivät takaisin ahdinkoon. On vain minä ja minun tarpeeni, minun mielihyväni, johon keskittyä.

Luin viikonloppuna Jani Kaaron vaikuttavan kolumnin Merkintöjä lasten syöpäosastolta, joka kosketti ilmeisen monia ja minua myös: 

"Katselen huonekavereideni pientä lasta. Hän on iloinen ja huoleton kuten pienet lapset tällä osastolla ovat silloin, kun heillä ei ole kipuja tai infektiota. Minut itseni sen sijaan valtaa epämääräinen paha olo; jotakin on niin väärin, että se vääntää vatsasta. Minä en ole laittanut rikkaa ristiin sen eteen, että saan nauttia tästä ”ihmeestä”. Minä vain satuin syntymään tänne. Siinä kaikki." 

Lukekaa koko kirjoitus! Se synnytti kipinän tähän tekstiin, tämän maanantain moitteeseen. Oman etuoikeutetun asemansa tajuaminen saattaa lamaannuttaa; itse koen ainakin ensimmäisenä syyllisyyttä siitä, että en ymmärrä arvostaa vaikkapa terveyttä tai itsenäistä Suomea joka ikinen sekunti. Ja miten toimimme, kun podemme syyllistä oloa? Rangaistuksen pelossa välttelemme koko asiaa, jos se vaan suinkin on mahdollista. Ajatuksenkulku on toki vähän absurdi (kuka meitä muka rankaisisi siitä, että olemme syntyneet juuri tiettyyn maahan tiettynä aikana?), mutta näin me toimimme. Kätkemme itseltämme oman kultalusikkamme ja ehkä se on myös välttämätöntä, jotta säilytämme järkemme ja toimintakykymme. 

Pidin Kaaron kolumnin lopetuksesta, joka kannusti osallistumaan yhteiseen hyvään, osoittamaan hyvää tahtoa, välittämään ja hoitamaan. Kaikki aineettomia asioita, kaikki rakkauden ja välittämisen varaan rakentuvia asioita. Vaikka varsinaisia auringonpimennyksiä osuukin yhden elämän varrelle vain muutamia, niin välähdyksiä elämän ainutkertaisuudesta voi saada myös pienillä teoilla; koskettamalla, kohtaamalla, kuuntelemalla, anteeksiannolla. Jos arki täyttyisi enemmän tällaisesta yltäkylläisyydestä, niin unohtaisimmeko enää niin helposti? Vai kokisimmeko elämän ainutkertaiseksi muulloinkin, kuin pelkästään syntymän ja kuoleman äärellä? Se ei ehkä muuttaisi maailmaa, mutta tekisi tästä elämästä hivenen inhimillisempää. Ei huono tavoite sekään.

Tämä teksti oli jatkoa juttusarjalleni Maanantain moite, jossa viikottain pilkon palasiksi jonkin morkkista aiheuttavan teon, tottumuksen tai asian. Morkkis, eli moraalinen krapula, kertoo omatunnon olemassaolosta ja on hyvä juttu, mutta saattaa aiheuttaa siitä kärsivälle myös valtavaa häpeää ja armottomuutta. Aikaisemmat aiheet ovat olleet Herkuttelu ja Maltin menetys.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti