12.11.2018

Maanantain moite: Maltin menetys


Tämä on jatkoa aloittamalleni juttusarjalle Maanantain moite, jossa viikottain pilkon palasiksi jonkin yleisesti morkkista aiheuttavan teon tai tottumuksen. Ihan vain siitä syystä, että olemme usein turhankin armottomia itseämme kohtaan ja vellomme häpeämme kanssa yksin. Morkkis, eli moraalinen krapula, on hyvä juttu, koska se kertoo omatunnon olemassaolosta, mutta tarkkana saa olla, ettei vajoa alakulossaan turhan syvälle. Viime viikolla kirjoitin herkuttelusta ja tällä kertaa aiheena on maltin menetys.

Pidän itseäni varsin rauhallisena ihmisenä. Kun olin aikanaan työtön ja lähettelin kymmeniä työhakemuksia eri paikkoihin, niin korostin aina rauhallisuuttani eri sanakääntein: pysyn rauhallisena ja säilytän toimintakykyni kiperissäkin tilanteissa, toimin ystävällisesti haastavissakin asiakaspalvelutilanteissa, olen kärsivällinen, mutta tehokas ongelmanratkaisija ja niin edelleen. Tottakai sisuunnun välillä ja saatan menettää malttini jonkin isomman vastoinkäymisen edessä, mutta jos minun pitäisi valita kuvastaako ampiainen tai lehmä minua paremmin, niin valitsisin lehmän. Minulla on lehmän hermot. Tai näin luulin, kunnes minusta tuli äiti.

Lapseni täyttää kuukauden kuluttua kaksi vuotta. Taaperon kanssa elämä on äänekästä, riehakasta, yllätyksellistä ja tavattoman hauskaa. Elämä on myös jatkuvaa varuillaan oloa ja toisen rajoittamista: 


älä laita suuhun 

ei saa kiivetä 
varo se on kuuma 
ei saa kaataa 
täytyy pitää kädestä kiinni 
varo päätä 
ei saa mennä yksin 
älä koske siihen 
ja tietysti pahimpana ajatus: miksi on niin hiljaista? 

Useimmiten tätä pyöritystä jaksaa ihan hyvin (ja olen sentään päivät töissä, joten kaikki kunnia vain vaimolleni!), mutta toisinaan lempeän jämäkkä ohjeistaminen vääntyykin kiukkuiseksi käskemiseksi. Jos liedellä porisee monta kuumaa kattilaa ja lapsi palaa toistuvista kielloista huolimatta heilumaan lieden alle, niin pinna kiristyy. Ruokailun aikana lapsesta on hauska heiluttaa täysinäistä lusikkaa puolelta toiselle ja lennättää ruokaa niin matolle kuin verhoihin. Pinna kiristyy vähän lisää. Kun ruokailun päätteeksi hän tarttuu vesilasiinsa muka juodakseen, mutta kaataakin vedet nopealla ranneliikkeellä pöydälle ja hymyilee viekkaasti, katkeaa tämän äiskän pinna. Tämä tehokas ongelmanratkaisija, joka toimii ystävällisesti haastavissakin tilanteissa, karjaisee nyt riittää! ja pamauttaa vesilasin pöydälle. 


Suuttuminen ja maltin menetys kuuluvat elämään. Tähän asti olen lähinnä tehnyt sen havainnon, että en eläväisessä ja energisessä taaperoarjessa omistakaan niin täydellisiä lehmän hermoja, kuin olisin luullut. Välillä hermostun ja se on ilmennyt juurikin äänen korottamisena. Koska sitä ei kuitenkaan ole säikähtänyt lapsi, enkä minä, en toistaiseksi ole kokenut mokanneeni missään. Eilen sattui kuitenkin jotakin sellaista, jota voin jo sanoa häpeäväni. 


Meillä on sujunut illat ja nukkumaanmenot pitkän aikaa niin vaivatta, että iltarutiinien jälkeen olemme vain laskeneet lapsen omaan sänkyynsä, toivottaneet hyvät yöt ja poistuneet huoneesta. Hän on nukahtanut tyytyväisenä itsekseen ja me olemme vaimoni kanssa saaneet hetken kahdenkeskistä aikaa. Jokin kuitenkin muuttui reilu kuukausi sitten - kuten lasten kanssa aina. Se, mikä oli aikaisemmin itsestäänselvää, ei yhtäkkiä olekaan. Tällä kertaa ei halutakaan enää nukahtaa yksin, eikä nopeasti. Hätä tulee, jos poistumme huoneesta. Lapsen nukkumaanmenot ovat nyt muuttuneet 1-2 tunnin nukutussessioiksi, joiden aikana vaimoni tai minä istumme pinnasängyn vieressä ja laskemme lasta johdonmukaisesti makuuasentoon jos ja kun hän nousee pystyyn. Se siitä parisuhdeajasta. 




Eilen oli minun nukutusvuoroni. Kun tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli kulunut, olin laskenut lapsen noin parisataa kertaa makuulle. Hän vaikutti edelleen täysin virkeältä ja tunsin ärtymyksen nipistävän vatsanpohjaani. Heti kun sain hänet makuuasentoon, kömpi hän takaisin pystyyn ja tahti tuntui vain kiihtyvän. Tunsin ärtymyksen leviävän poltteena rintakehäni alle ja purin alahuultani. Nousin tuolilta, laskin lapsen makuulle, menin takaisin istumaan. Meidän piti katsoa elokuva vaimoni kanssa ja nyt ilta oli pilalla. Nousin tuolilta, laskin lapsen makuulle, enkä ehtinyt edes istahtaa tuoliini, kun lapseni oli taas jaloillaan. Käännähdin ja tällä kertaa laskin hänet napakalla otteella sängyn pohjalle ja sähähdin: nyt nukkumaan! En tiedä säikähtikö hän ääntä vai otetta, mutta pikkuiseni alkoi itkeä ja tunsin oloni hirviöksi. Hirviöäiti hämärässä lastenhuoneessa. Silitin hätäisin vedoin hänen kiharaista tukkaansa, mutta itku nousi minunkin silmiini ja huusin vaimolleni, että hän tulisi tilalleni. Rojahdin tämän jälkeen olohuoneemme sohvalle ja vihasin siinä itseäni silmittömästi.

Suuttuminen ja maltin menetys kuuluvat elämään, kyllä. Toisen kehoon tarttuminen kiukun vallassa ei, jos tuo toinen ei ole satuttamassa itseään tai muita. Olen aina ajatellut, että pystyn kunnioittamaan tätä ja hallitsemaan käytöstäni, mutta eilinen säikäytti minut. Suuttumukseni paisui minua isommaksi ja aloin isotella ja öykkäröidä täysin perusteetta. Ajattelin sohvalla maatessani kaikkia niitä seesteisiä superäitejä, joita ei voisi kuvitellakaan öykkäreiksi. Muumimamma. Pikku naisien äiti Margaret. Seitsemäs taivas-sarjan äiti Annie Camden. Minä olin yhtäkkiä Hulk tai Cruella de Vil. Vaimoni lohdutti minua sanoen, että lapsemme saa meiltä niin paljon lämpöä, läheisyyttä ja huolenpitoa, että hän ei mennyt tästä rikki. Toimintatapani ei missään nimessä ollut hyvä juttu, mutta en voi sen perusteella suhtautua itseeni tästä eteenpäin pelkästään surkeana äitinä. Pohdimme, että kiukun kasvamista on hyvä tarkkailla ja pyrkiä jo aikaisemmin poistumaan tilanteesta, jos siltä tuntuu. Mennä vaikka vessaan ja laskea kymmeneen. Ottaa aikalisä, katsoa peiliin ja nähdä sieltä se aikuinen, josta pieni lapsi on täysin riippuvainen. 


Heräsimme aamulla kaikki kolme isosta sängystä. Lapseni halasi minua, kuten joka aamu, mutta tänä aamuna halasin erityisen lujasti takaisin. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut, että lapsi kasvaa parhaiten epätäydellisten vanhempien huomassa. Ajattelen asian niin, että hyvää epätäydellisyyttä on, kun näkee ja sietää omaa keskeneräisyyttään. Se on anteeksipyytämistä ja -antamista, itsensä kehittämistä, avoimuutta ja herkkyyttä. Huonoon epätäydellisyyteen kuuluu omien mokien torjuminen, silmien ummistaminen, sekä vähättelevä tai välinpitämätön suhtautuminen itseensä tai lapseen. Hyvällä tavalla epätäydellisenä saatan ehkä onnistuakin tässä kasvatustehtävässä, kuten niin moni muukin. Riittävän hyvin, eikös? 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti