27.11.2018

Maanantain moite: Liikkumattomuus


Ei ole aikaa. Ei ole energiaa. Huono sää, flunssainen olo, jokin sovittu meno. 

Liikunnan harrastaminen tuntuu monesti vaikeammalta kuin auton pyyhkijänsulkien vaihtaminen, eli todella vaikealta. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mistä vuorokauden kohdasta esimerkiksi minun kaltaiset, työssäkäyvät ja perheelliset ihmiset, repivät ajan liikunnalle? Arkipäivät istun töissä ja työpäivän jälkeen kiirehdin suoraan kotiin, koska ikävöin perhettäni. Sydäntäni raastaa se tosiasia, että menetän suurimman osan kaksivuotiaani päivistä, ja yhteistä aikaa meille jää arkisin vain 3-4 tuntia. En halua uhrata tuosta ajasta yhtään hikoilulle. Lapsen mentyä yöunille voisin sännätä salille tai heiluttaa kahvakuulaa olohuoneessa, mutta se taas olisi pois minun ja vaimoni kahdenkeskisestä ajasta.


Viikonloppuisin olisi enemmän aikaa, mutta silloinkin valitsen mieluummin perheen kanssa puuhailun kuin vaikkapa lenkkeilyn. Jälkimmäinen tuntuu jollakin tapaa itsekkäältä valinnalta, koska olen muutenkin niin paljon poissa kotoa. Toki liikkumattomuuteen sekoittuu silkkaa laiskuuttakin, myönnetään. Onhan viikonlopussa tunteja ja liikunta veisi niistä vain yhden. Kun liikkuminen ei kuitenkaan ole elämäntapa, vaan satunnainen huvi, on paljon alttiimpi keksimään kaikenlaisia selityksiä. 


Mikä tässä sitten on se ongelma? En niinkään murehdi fyysistä terveyttä tai vatsamakkaroita, vaan oma morkkikseni syntyy sumeasta päästä. Tunnen liikkumattomuuden aivoissani; ajatus ei kulje, väsyttää ja ärsyynnyn pikkuasioista. Elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin olen liikkunut säännöllisesti, ja sillä on ollut suora vaikutus henkiseen jaksamiseen. Tiedättekö sen kaikkivoipaisen olotilan, joka syntyy yhden oluen tai Yatzyssa voittamisen jälkeen? Samanlainen olo valtaa kehon lähes aina lenkin tai salilla käynnin jälkeen. Liikunta vapauttaa kehoon serotoniinia, siis sitä samaa, mitä käytetään lääkemuotoisesti masennuksen hoidossa. Ei siis mikään ihme, että hikoilu tasaa mielialaa ja auttaa jaksamaan! 


Liikunta on vähän niin kuin riittävä unensaanti; sen hyödyt ovat niin kiistattomat, että harva lähtee kehittämään argumentteja sitä vastaan. Liikunnallisiin ihmisiin liitetään valtavasti positiivisia määritelmiä; elinvoimainen, energinen, aktiivinen, kiinteä, reipas ja vahva. Kukapa ei haluaisi olla tällainen tyyppi? Liikkumaton ihminen on laiska, pehmeä, saamaton, vetelä, heikko ja voimaton. Juuri tämän takia liikkumattomuus aikaansaa niin voimakasta häpeää ja lamaannuttaa entisestään. Etenkin, jos taustalta löytyy yrityksiä liikkua enemmän, mutta siinä on syystä tai toisesta epäonnistunut. Häpeä ja itseinho eivät saisi olla liikkumisen aikaansaava voima, vaan rakkaus ja kunnioitus omaa kehoa kohtaan. Halu voida paremmin. 




Liikunnassa on onneksi se hieno puoli, että sen voi aloittaa koska tahansa ja vaikka kuinka monta kertaa uudestaan. Aikaisempi liikkumattomuus tai mönkään menneet elämäntaparemontit eivät määritä kenenkään pystyvyyttä; ihminen on mukavuudenhaluinen olento, jolla on rajalliset voimavarat. Mutta se mikä ei välttämättä onnistu tänään, ei määritä huomisen onnistumista.  

Miten sitten saada itsensä liikkeelle? Helsingin yliopistossa huhtikuussa julkaistun tutkimuksen mukaan motivaatiota liikkumiseen lisäävät ainakin seuraavat tekijät: oman aktiivisuuden seuranta, liikkumiselle asetetut tavoitteet ja vuorovaikutteinen liikkuminen muiden ihmisten kanssa. Jos omasta liikkumisesta pitää kirjaa, asettaa tarpeeksi pieniä (osa)tavoitteita ja liikkumisen yhteydessä saa kannustavaa tai esimerkkiin perustuvaa vuorovaikutusta, kasvattavat kaikki nämä motivaatiota. Tekeminen toisin sanoen juurruttaa innostusta. Kun mietin tuttavapiiriäni niin tuntuu, että monen kohdalla nämä keinot ovat tosiaan edesauttaneet liikuntaan sitoutumista. Yksi alkoi kirjata ruutuvihkoon pienetkin kävelyt, toinen jakoi Facebookissa karttakuvia omista lenkeistään, kolmas postasi Instagramiin salikuvia. Omasta aktiivisuudesta jäi jälki ja se muuttui vaivihkaa elämäntavaksi. Jokainen heistä liikkuu edelleen säännöllisesti.


Ehkä minäkin yritän vielä. Voidakseni paremmin, en rangaistakseni itseäni siitä, että olen tällainen vätys. Liikkuminen saattaa jäädä elämäntavaksi tai sitten ei vielä tällä kertaa. Mutta tämänkaltaisten pienten palasten varaanhan koko elämä rakentuu; haaveilun, yritysten, luovuttamisen ja pienten onnistumisten varaan. Jokaisen elämä on inhimillinen sokkelo, ei mikään lineaarinen menestystarina.


Tämä teksti oli jatkoa juttusarjalleni Maanantain moite, jossa viikottain pilkon palasiksi jonkin morkkista aiheuttavan teon, tottumuksen tai asian. Morkkis, eli moraalinen krapula, kertoo omatunnon olemassaolosta ja on hyvä juttu, mutta saattaa aiheuttaa siitä kärsivälle myös valtavaa häpeää ja armottomuutta. Aikaisemmat aiheet ovat olleet Herkuttelu, Maltin menetys ja Yltäkylläisyys

0 kommenttia:

Lähetä kommentti