2.11.2018

Kuolleen kohtaaminen kannattaa



10-vuotiaana heräsin kesämökillämme keskellä yötä. Olin varma, että minut oli herättänyt auton oven kolahdus ja rosvo kiipeäisi tuota pikaa ikkunasta sisään. Menin itkuisena herättämään tätini Liisan, joka nukkui viereisessä huoneessa.

- No sittenhän meidän pitää sytyttää kaikki valot! Ei kukaan tunkeudu sellaiseen taloon, josta kajastaa valo.

Tätini reippaus tarttui minuunkin ja täytimme mökin kirkkaalla valolla. Tämän jälkeen hän istui vuoteeni reunalla ja luki ääneen siihen asti, kunnes nukahdin taas. Sellainen Liisa oli, otti lapset aina tosissaan. Hän osasi heittäytyä leikkiin ja olla läsnä. Liisalla oli kimakka nauru ja punaiset posket. Vietin hänen kanssaan mökillä monet kesät.

Liisalla todettiin aivokasvain 71 vuoden iässä. Sairaus eteni nopeasti ja tapasin hänet viimeisen kerran sairaalan saattohoito-osastolla. Liisa puristi kättäni ja kaipasi mökin rantaan.

- Pääsenhän sinne vielä? 

Muutaman päivän päästä Liisa nukkui pois.


Isäni pyysi minut mukaansa jättämään Liisalle hyvästit sairaalan kappelissa. Suntion työssä olin nähnyt vainajia monta kertaa, mutta fyysisen ja henkisen etäisyyden päästä. Pelkäsin Liisan näkemista, mutta menin kuitenkin. Se oli ehdottomasti yksi elämäni parhaita päätöksiä. Kappelissa oli hämärää ja Liisan kasvoille oli asetettu liina. Minua itketti, sillä viimeisin kohtaamisemme oli ollut niin täynnä pelkoa ja ahdistusta. Isäni siirsi liinan sivuun ja siinä Liisa oli - ja samalla ei ollut. Iho oli sileä, kasvoilla levollinen ilme, käsi oli jääkylmä. Korokkeella lepäsi pelkkä ihmisen kuori. Oli tavattoman lohdullista nähdä, että Liisa oli päässyt pois siitä ruumiista, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon kipua.

Suntiona olen ollut mukana lukemattomissa hautajaisissa ja kohdannut valtavan määrän surevia omaisia. Hautajaisiin ei totu koskaan ja kuolema pysäyttää myös työntekijän joka kerta. Omaiset, jotka ovat jo kertaalleen pysähtyneet kuolinuutisen äärelle, uppoutuvat usein vähän pakonkin edessä käytännön järjestelyihin. Läheisen poismeno on hyvin työllistävä asia: kuolemasta tiedottaminen, asunnon tyhjentäminen, sopimusten irtisanominen ja itse hautajaisjärjestelyt ovat kaikkineen valtava puserrus keneltä tahansa. Omaiset saapuvatkin hautajaispäivän koittaessa tuon tohinan keskeltä kirkkoon, kädet täynnä kukkalaitteita, käsiohjelmia ja adresseja. Mustissa vaatteissaan he hermoilevat pöytäliinojen ja tarjoilujen kanssa ja asettelevat muistopöydälle valokuvia rakkaimmastaan. Toinen pysähtyminen tapahtuu väistämättä kirkkosalissa, kun omaiset näkevät arkun. Se valtava kaipaus, joka on painunut kaiken tekemisen alle, murtautuu silloin läpi ja kuoleman lopullisuus iskeytyy vasten kasvoja. Arkku on kuitenkin mykkä ja usein varsin kolkkokin ilmestys, joka ei sellaisenaan tuo kovinkaan paljon lohtua.

Rohkaisenkin kaikkia läheisensä menettäviä kohtaamaan tämän vielä kerran kuolleena, jos se vaan suinkin on mahdollista. Kuolleen kohtaaminen ei anna vastauksia siihen, mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta se voi antaa kaipaamaan jääneelle lohdullisen muiston elämän päättymisestä. Itselleni oli ainakin merkityksellistä nähdä omin silmin se, että toisen kipu oli poissa ja ihminen jossakin muualla.

Paljon puhutaan nykyään siitä, että kuolema on entistä kätketympi asia, josta on kiusallista puhua ja jota on vaikea kohdata. Osin tämä pitääkin paikkaansa, ainakin jos vertaa suomalaisten käytäntöihin sata vuotta sitten. Tuolloin kuoltiin lähes aina kotona, perheen ympäröimänä. Vainaja pestiin omassa saunassa ja vietiin aittaan tai latoon odottamaan hautaamista. Hautajaisissa arkku oli auki ja vainajasta otettiin valokuvia. Kuolema oli luonnollinen asia. Toki moni asia on muuttunut ennen kaikkea parempaan suuntaan sadan vuoden aikana, ainakin mitä terveydenhuoltoon ja eliniän ennusteeseen tulee. Onneksi kuolema ei enää ole niin luonnollinen asia. Mutta se on väistämätön asia, joka vie meistä jokaisen joskus. Omaakin kuolemaa on siis hyvä aika ajoin miettiä ja yrittää järjestellä etukäteen käytännön asioita. Kuten saattohoitoon erikoistunut lääkäri Juha Hänninen viisaasti totesi Helsingin Sanomissa: "kuoleman ajatteleminenkin voi olla pelottavaa, mutta ajatteleminen ei tuo kuolemaa sen lähemmäksi."

Huomenna lauantaina vietetään kristillisen perinteen mukaista Pyhäinpäivää, joka on vainajien muistopäivä. Päivää voi viettää muistelemalla edesmenneitä läheisiään, käymällä haudalla tai sytyttämällä kotona kynttilän menettämänsä ihmisen muistoksi. Surulle ja ikävälle on hyvä antaa aika ajoin tilaa. Samalla voi etsiä lohtua seuraavasta ajatuksesta; miten ainutlaatuisen tärkeitä me voimmekaan olla toinen toisillemme, sillä niin väkevästi rakkaus ja kaipuu sen osoittavat. Elämä on lahja, mutta ei vain meille itsellemme, vaan annamme elämällämme myös niin paljon muille.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti