Isätöntä lasta kasvattamassa


"Jos me ajattelemme todella tämän päivän hedelmöityshoitoja, niin siinä ollaan tarkoitushakuisesti luomassa enemmän ja enemmän lapsia, joilta puuttuu isä. Olemme luomassa, rakentamassa isättömyyttä ja tietyllä tavalla suurta juurettomuutta, ja minusta olisi hyvä myös miettiä sitä, onko se oikein. Minusta ei ole oikein, että me olemme luomassa tarkoitushakuisesti tähän yhteiskuntaan lapsia, joilta puuttuu isä."

Kristillisdemokraattien kansanedustaja Sari Tanus eduskunnan täysistunnossa 29.9.2016

Olen perheeni kuopus. Meitä on yhteensä neljä lasta ja minulla on vanhempiin sisaruksiini ikäeroa 7-, 15- ja 17-vuotta. Kaipasin lapsena kiihkeästi pikkuveljeä tai -siskoa. Tuntui siltä, että kaikilla muilla kavereilla oli pienempi sisarus, jonka kanssa leikkiä ja tapella. Minulla oli kotoa pois muuttaneet isosiskot ja huoneeseensa sulkeutunut isoveli, jonka silmissä olin oikea maanvaiva. Suuntasin kaiken hoivaviettini pehmoleluihini ja perheemme isoon newfoundlandinkoiraan, joka kärsivällisesti vastaanotti kaikki halaukseni. Koin silti oloni varsin yksinäiseksi. Söimme koko perhe aina yhdessä päivällistä; äiti ja isä istuivat pöydän molemmissa päädyissä ja minä veljeni kanssa vastatusten. Kerroin minulle tärkeistä asioista, Aikakoneen musiikista tai Salapoliisin käsikirjasta. Veljeni pyöritteli silmiään ja julisti Aikakoneen olevan roskapoppia ja Salapoliisin käsikirja lapsille tuotettua paskaa. Jupisin hiljaa mielessäni ja vakuuttelin itseäni siitä, että pikkuveljen tai -siskon silmissä olisin äärimmäisen cool. Jossain vaiheessa murrosikää sisaruksen kaipuuni alkoi helpottaa ja aloin päinvastoin nauttia siitä, että olin niin sanotusti se viimeinen lintu, joka lentää pesästä pois. Tunsin oloni erityiseksi ja tällä kertaa hyvällä tavalla.

Millaista on kaivata jotakin sellaista, mitä ei ole? Kun yritän kuvitella miltä omasta lapsestani saattaa joskus tuntua se, että hänellä ei ole isää, nousevat nämä lapsuuden muistoni mieleen. Sen parempaa tuntumaa en asiaan saa ja ehkä hyvä niin - aika näyttää, miten lapsemme kokee sateenkaariperheessä kasvamisen. Mutta kyllä se pelottaa. Tietenkin. Välillä tuntuu uuvuttavalta se, että kaikessa vanhemmuuteen liittyvässä tulisi olla niin mahdottoman varma, koska tähän on kerran ryhdytty. Kriittisiä äänenpainoja löytyy ja jo hyväksytyn äitiyslainkin ympärillä käytiin aikamoista keskustelua isän merkityksestä lapsen elämässä. Eivät ne mielipiteet ole minnekään hautautuneet, vaan elävät yhä. Puolustuspuheenvuorot rakentuvat pitkälti sen varaan, että esimerkiksi tutkimustiedon mukaan sateenkaariperheiden lapset voivat vähintään yhtä hyvin kuin valtaväestön lapset ja nuoret. Sitä hoen itselleni ja toki myös tiedän, että oma lapsemme voi tällä hetkellä hyvin. Vanhemmuus on ehdottomasti minun ja vaimoni merkittävin yhteinen ponnistus, jossa toimimme tiiminä ja lapsemme parasta ajatellen. Kun kaksivuotiastamme jännittää jokin uusi asia ja hän tarttuu käteeni, tunnen joka kerta olevani niin mahdottoman etuoikeutettu. Hän valitsee minut. Sydämeni särkyy, kun ajattelen hänen joku päivä huutavan minulle pää punaisena:

"Haista paska, sä et oo mun oikea äiti!"

Toisaalta, kuinka yleistä onkaan, että lapset perheestä riippumatta huutavat vanhemmilleen? Sehän on se juttu. Vanhempien kuuluukin jossakin vaiheessa muuttua kamaliksi idiooteiksi. Ja jos rehellisiä ollaan, niin raivoaminen olisi se toivottavin vaihtoehto, pysyypähän ainakin kartalla toisen tunteista. Toivon, että lapseni luottaisi minuun aina samalla tavalla kuin nyt. Kaksivuotiaana tartutaan käteen ja kaksitoistavuotiaana huudetaan, mutta samaa luottamuksen osoitusta kaikki tyynni. Minun tehtäväni on olla se luotettava kallio, majakka, satama (miksi kaikki tähän sopivat metaforat ovat meriaiheisia?). 

Kansanedustaja Sari Tanus oli huolissaan naisparien lasten suuresta juurettomuudesta. Minun lapsellani on juuret. Hän on kuin pieni istutettu taimi, jonka hennot juuret nivoutuvat yhteen minun ja vaimoni juurien kanssa. Hänellä on isovanhemmat, enoja, tätejä ja serkkuja molempien puolelta. Kun luemme kirjaa, jossa tulee moottoripyörän kuva vastaan, hän vilkuttaa aina iloisesti moottoripyörälle ja toteamme yhdessä, että sellaisella ukki ajaa, kyllä. Kun muistelemme jumpassa venähtänyttä jalkaa, puhumme vaarista, joka on lääkäri ja tutki jalan. Lapsemme ilme kirkastuu ja hän alkaa käännellä jalkaansa samalla tavalla. Hän on osa suurempaa yhteisöä ja sukupolvien ketjua.

Isänpäivä on tärkeä päivä myös meidän perheessä. Kiitämme ja muistamme isiämme ja isoisiä - ja onnittelemme muita lähipiirin isiä, jotka ovat aivan loistavia vanhempia. Päivän päätteeksi katson peiliin siinä toivossa, että kohtaisin luottavaisen katseen; samanlaisen kuin lapsellani. Koska häneltähän ei tosiaan mitään puutu, minulta vain. Sitä lempeää itseluottamusta.  

Lähetä kommentti

Designed by FlexyCreatives