Sitten kun


Tärkeintä lapsen kasvatuksessa on opettaa odottamisen ja unelmien sivuun laittamisen taito. Tajusin tämän eilen, kun ties kuinka monennen kerran totesin pian kaksi vuotta täyttävälle lapselleni sitten kun.

Sitten kun on vaihdettu vaippa, niin voidaan lukea Puppe.
Sitten kun on puettu päälle, niin voidaan potkia palloa.

Hän rakastaa Puppea ja pallon potkimista - ja nähdessään kirjan tai pallon, hän haluaisi tarttua niihin heti. Tehdä heti sitä, mikä tuntuu hyvältä. Minä kuljen perässä, vaippa tai vaatteet kädessäni, ja verhoan ääneni houkuttelevan kuuloiseksi: sitten kun, niin sitten! Ja niin hän irroittaa vastahakoisesti otteensa kirjasta tai pallosta ja odottaa.

Odottamisen taito ja itsehillintä ovat toki tavattoman tärkeitä ominaisuuksia, joita ilman ihminen on yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta suorastaan pulassa. Emme voi kulkea ympäriinsä ainoastaan mielihalujamme toteuttaen, vaan meitä sitovat lait ja sosiaaliset normit. Ei siis niinkään käytännöllisestä, vaan enemmänkin filosofisesta näkövinkkelistä katsottuna, minut valtasi 2-vuotiaani seurassa eilen tavaton haikeus. Enhän juurruta häneen liikaa odottamisen taitoa? Niin tärkeä asia kuin vaikka jonottamisen taito on, niin enhän ohjaa häntä laittamaan koko elämäänsä odotustilaan? Myönnän nimittäin, että puhun samalla tavalla myös itselleni.

Sitten kun kevät koittaa, niin voisin lenkkeillä enemmän.
Sitten kun on enemmän vapaa-aikaa, niin voisin aloittaa taas teatteriharrastuksen.
Sitten kun lapsi on isompi, niin voisin viedä vaimon ruskavaellukselle.

Treenaaminen ja teatteri ovat kuin Puppe ja pallo, mutta jokin kummallisen pinttynyt ajatus seuraa kintereilläni kuiskutellen, että ei vielä. Samoin ruskavaellus, sitten joskus. Enkä edes kovin vastahakoisesti irroita otettani näistä haaveista, vaan ne vain kulkevat laiskasti mukanani, toteutumatta. Näin tarkasteltuna elämäni todella on eräänlaisessa odotustilassa. Silkkaa hulluutta, ottaen huomioon sen tosiasian, että päiviensä määrää ei tiedä kukaan. Voisin aivan hyvin lähteä lenkille tänään, ilmoittautua huomenna mukaan harrastajateatteriryhmään ja merkitä samalla kalenteriin ensi vuoden ruskaretki. Miksipä ei?

Olen useasti todennut, että lapseni on paras opettajani. Niin tässäkin asiassa. Potkikoot välillä alasti palloa! Kunhan hän saa silloin tällöin mahdollisuuden toteuttaa haaveitaan heti. Yritän taantua tässä asiassa ja toimia samoin.

"Tässä maailmassa monet juoksevat onnensa perään 
kuin hajamielinen mies, joka etsii hattuaan, vaikka se on 
koko ajan hänen päässään tai kädessään."

Sydney Smith

Lähetä kommentti

Designed by FlexyCreatives