15.6.2018

Olenko oikea äiti?


Olen ollut yhdelle lapselle vanhempi nyt puolitoista vuotta ja oppinut tässä ajassa sen, että en ole äiti. Ainakaan täysin. Äidiksi tullaan kolmen eri vaiheen myötä ja vaikka olen jakanut (ensimmäistä lukuunottamatta) nämä vaiheet puolisoni kanssa, niin äitiä se ei minusta täysin tee.

1. Seksi. Tyypillisin tapa tulla äidiksi on harrastaa seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Jos tähän henkilöön on jo ennalta sitoutunut (tai sitoutuminen alkaa vaikka raskaaksi tulon myötä) niin naisten kesken aletaan varsin pian puhua innostuneesti piirteistä. Miltähän vauva näyttää? Saako äidin silmät ja isän korvat, saako isän niskan ja äidin jalkaterät? Tuleeko lapsesta isänsä kaltainen urheilija vai herkkä taiteilija niin kuin äitinsä? En kritisoi itse aihetta, mutta olen seurannut käytyjä keskusteluja ikään kuin joukossa mukana ja kuitenkin ulkopuolisena. Perheeni ei mahdu tuohon keskusteluun. Vaimoni ja tuntemattoman lahjoittajan geenit - minun osuuteni tässä kaikessa oli vain puristaa vaimoni kättä hedelmöityshoitojen aikana.  

Eräs tuttava tokaisi vuosia sitten, kuin ohimennen, että näki naisparin lapsen kanssa ja kuinka ”heti oli selvää, että kumpi on lapsen oikea äiti”. Se jäi mieleen. Niinpä jännitin lapsemme syntymän lähestyessä kaiken lisäksi myös sitä, että miten ihmiset meitä sitten lähestyvät. Mitä he voivat sanoa, kun tulevat meitä tervehtimään? Ei voi puhua piirteistä. Mitä he sanovat, kun käsittelen lastani? Ei voi sanoa, että kyllä näkee ettet ole lapsen oikea äiti. Ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen menivät kuitenkin niin sumussa, etten enää luojan kiitos muista kuka sanoi ja mitä. Yksi kohtaaminen on kuitenkin jäänyt elävästi mieleen: näytin töissä valokuvaa lapsestamme, kun hän oli viiden kuukauden ikäinen. Työkaveri huudahti kuvan nähdessään, että ”ihan on sun hymy!”. Kuin vuori olisi liikahtanut sisälläni - niin ihanalta tuntui kuulla tuollainen lause, oli se totta tai ei.

2. Raskaus. Vaimoni kantoi lastamme yhdeksän kuukautta sisällään, kaikki kunnia siitä hänelle. Itse muistan raskausajasta alkupahoinvoinnin, huolen lapsen hyvinvoinnista, ensimmäiset tunnistettavat liikkeet, liitoskivut, vauvan potkut ja pyörähdykset, lonkkasäryt, ne kaksi kaatumista liukkailla talvikeleillä, närästyksen ja vauvan nikottelun. Elin kaikki vaiheet täysillä, mutta äitiä se rinnalla elo ei minusta tehnyt. 

Jokin aika sitten ystäväni nimittäin tuli raskaaksi. Hän tunsi vauvan liikkeet todella varhain ja meitä oli siinä useampi, kun hän kertoi tämän. Väitin kivenkovaan, että liikkeet on mahdollista tuntea vasta raskausviikoilla 16-20 sillä olin lukenut asiasta. Kerroin, että kyseessä oli jokin muu tuntemus. Mutta minulle kerrottiin, että olen väärässä - ja tajusin varsin nopeasti, että tottakai olen väärässä. Enhän minä voi tietää. En ole koskaan ollut raskaana. Minulla on lapsi, mutta en tässäkään suhteessa ole ihan täysin äiti. Monet (naisten väliset) raskauteen liittyvät keskustelut koen yhtä lailla hämmentävinä - tuttuja asioita, mutta ei minulla olekaan niihin mitään sanottavaa.

3. Synnytys. Synnytys oli inhottava kokemus. Sanon minä, joka en edes joutunut synnyttämään! Muistan vauvan sydänkäyrät, jotka hävisivät aika ajoin ruudulta. Muistan kätilön ja lääkärin huolestuneet katseet. Muistan tuskissaan makaavan vaimoni, joka katosi luotani vaikka pidin hänestä kiinni. Ja kun vauvamme vihdoin syntyi, poistuivat kaikki leikkaussaliin ja me jäimme kahden - minä ja lapseni. Hän vain itki ja itki, enkä tiennyt mitä tehdä. Silmieni edessä vilisivät kaikki ne levolliset kuvat tuoreista vanhemmista, nukkuva käärö sylissään, kun hikisenä hyssyttelin omaa kiukkuista lastani. Ajattelin sen olevan merkki. Oikeat äidit tietävät heti temput ja niksit, joilla saada lapsi rauhoittumaan ja vauvat tunnistavat kyllä äitinsä. En ollut oikea äiti.


Huijarisyndroomaksi kutsutaan tilaa, jossa ihminen pelkää muiden huomaavan epäpätevyytensä ja huonoutensa - vaikka oikeasti olisikin hyvä ja paikkansa ansainnut. Tällainen olo minulla on toisinaan vanhemmuuden suhteen ja etenkin äitiporukassa. Ehkä kuvaavaa on, että merkittävimmän keskustelun vanhemmuudesta olen tähän asti käynyt veljeni kanssa, joka on kolmen lapsen isä. Hän kertoi, että varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla isyys ja kiintymys lapseen rakentui pikkuhiljaa. Vasta kun lapsen kanssa pystyi tekemään enemmän asioita niin alkoi suhdekin lapseen tekeytyä eri tavalla. Tähän samaistun täysin ja tähän keskusteluun minäkin mahdun.


Taitaa olla niin, että vanhemmuuden suhteen on vielä paljon mahdollisuuksia purkaa tiettyjä mielikuvia ja normeja - ja tämähän on lempipuuhaani! Mitä esimerkiksi äitiyteen tulee niin en voi olla yksin tuntemusteni kanssa. Täytyyhän äitiyden, kuten myös isyyden, rakentua mitä moninaisimmilla tavoilla. Mutta mitä tiukemmin toistamme vain yhtä tarinaa, sitä useampi jää oman tarinansa kanssa yksin.


Taidan sittenkin olla äiti. Tai oikeastaan äiskä, nimi jolla lapseni minut tuntee. Äiskän tarina on ihan omansa mutta ihan hyvä sellainen, vai mitä? 

3 kommenttia:

  1. Tartut tärkeään teemaan. Näitä samoja teemoja käyvät varmasti mielessään myös adoptiovanhemmat ja uusperheiden vanhemmat.
    Olet upea äiskä. Maailman paras lapsellesi. Äitiyteen kasvaa ja taitaa olla, että siinä eniten kasvattavat lapset. Läpi elämän.
    Juuri sinä olet lapsesi äiskä, vaikka koko muu maailma tekisi mitä. Olet se syli, joka ei hylkää tai käännä selkäänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos valtavan rohkaisevista sanoistasi! Se on juurikin näin, että äitiyteen kasvaa jokainen vähitellen, oli ne lähtökohdat mitä vaan. Keskeneräisyys kunniaan! :)

      Poista
  2. Kiitos, hieno teksti.
    Terv, yksi sosiaalinen äiti, tunnetaan nimellä äiskä

    VastaaPoista