19.5.2018

Homona kirkon eteisessä


Kesällä 2006 aloitin kesäoppaana eräässä kirkossa. Käytännössä tein suntion, eli kirkon vahtimestarin, töitä ja sille tielle jäin; suntiona toimin loppujen lopuksi koko opiskeluaikani ajan. Työvuosia kertyi yhteenä kaksitoista.

Eniten rakastin häitä. Olen vastaanottanut lukemattomia hikoilevia sulhasia ja samalla tavalla hikoilevia morsiamia, ohjannut, kannustanut, rauhoitellut ja lähettänyt pareja matkaan. Lausunut kerta toisensa jälkeen kirkon eteisessä seisoville morsiamille; "jos olet valmis niin annan kanttorille merkin". Kaikki ovat aina olleet valmiita. Kahdentoista vuoden ajan olen eteisestä seurannut toimitusten kulkua ja tuntenut itseni aina valtavan yksinäiseksi. Vastaavanlainen tunne on monesti vallannut mielen teatterin penkissä, kun olen ollut katsomassa jotakin musikaalia. Rakastan musikaaleja. Hengitän jokaisen nuotin tahdissa ja ajattelen, että olisipa hienoa olla lavalla, päästä mukaan laulamaan ja tanssimaan. Samanaikaisesti kuitenkin tiedostan olevani keskinkertainen. Hyvä, mutta en riittävän hyvä. Näin myös toisten kirkkohäitä seuratessa. Ajattelen, että olisipa hienoa seistä alttarilla Jumalan kasvojen edessä, päästä mukaan pyytämään siunausta omalle avioliitolle. Mutta samanaikaisesti tiedostan, etten ole yhdenvertainen. Olen hyvä, mutta toiseen naiseen sitoutuneena en riittävän hyvä.

Tietenkään en rinnasta musikaaleja ja kristillistä avioliittoa toisiinsa. Mutta yritin kuvailla sitä surumielisyyttä, joka valtaa mieleen, kun näkee jotakin kaunista ja jää siitä paitsi. Minulle avioliittoon vihkiminen on ennen kaikkea siunauksen pyytämistä ja Jumalaan turvautumista elämän suurimman päätöksen hetkellä. Se on oman pienuuden ja heikkouden tunnustamista tulevien myötä- ja vastoinkäymisten edessä. Kristillinen avioliitto on parhaimmillaan turvallisuuden tunnetta ja luottamusta lisäävä instituutio.

Kirkolliskokous, joka on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin, päätti eilen perjantaina ettei kirkon avioliittokäsitystä laajenneta. Päätökseen liitettiin kuitenkin ponsi, jossa piispojen toivottiin selvittävän vaihtoehtoja paremman kompromissin saavuttamiseksi. Käytännössä selvitystyö kaikkia miellyttävän ratkaisun löytämiseksi on turhaa; jossain vaiheessa kirkko tulee vääjäämättä vihkimään myös samaa sukupuolta olevia pareja ja menettää tällöin lukuisia jäseniään. Tässä yhteydessä on mainittava, että osa papeista vihkii homopareja jo nyt, mutta kirkon virallinen linja torjuu siis homoparit ainakin toistaiseksi.

Menimme vaimoni kanssa naimisiin kesällä 2014. Meidät vihki tuomari, mutta äitini lausui meille hääjuhlassa Herran siunauksen. Sydänjuuriaan myöten uskovainen äitini on kulkenut asian suhteen pitkän matkan. Kun 20-vuotiaana kerroin hänelle, että pidän enemmän naisista, tuli hän surulliseksi ja pohti, että miksi en voisi valita itselleni helpompaa tietä. Mutta hän näki kamppailuni ja näki myös sen muutoksen, mikä tapahtui, kun löysin rinnalleni oikean kumppanin. Kyseessä ei ollutkaan valinta vaan kohtalo, jokin väistämättä tapahtuva asia. Ja päädyimme äitini kanssa yhdessä siihen lopputulokseen, että valinnan tekevätkin kaikki muut ympärilläni. Olen äidilleni syvästi kiitollinen siitä, että hän valitsi aidon hyväksynnän ja yhdenvertaisuuden tien. Välillä tuntuu käsittämättömältä ymmärtää, että niin moni ei tiedonsaannista ja ihmisten kohtaamisista huolimatta kykene samaan. Se näyttäytyy väistämättä samanlaisena kylmyytenä, kuin kansanedustaja Susanna Kosken tokaisu pitkäaikaistyöttömälle: ”meillä kaikilla on rajoitteita!”.

1 kommenttia: