Onko mitään syytä elää?



Täytin vuosia. 33 vuotta toisin sanoen ja se on tuntunut jotenkin kummallisen raskaalta. Mitä olen elämässäni saavuttanut? Miksi ajattelen heti saavutuksia, enkö ole oppinut mitään? Miksi masennus ja syömishäiriö veivät elämästäni niin ison palan? Olenko vielä joku päivä jotain, ehdinkö, riitänkö? Hapuilevat, epävarmat ajatukseni hakevat jalansijaa, kunnes nykyhetki ottaa minua kädestä; se on täydellisen pehmeä kaksivuotiaan käsi, se on vaimoni lämmin ote. Kuiskaan murheeni vaimoni korvaan ja hän sanoittaa kaiken niin lempeästi: juhlimme rakas sinun syntymääsi tähän maailmaan, sitä että olet meidän elämässä ja antanut sillä niin paljon. Ja saan taas kiinni siitä hyvästä tunteesta ja se valtaa koko kehoni; elossa oleminen on ihanaa, minä olen hyvä näin. 

Kautta aikojen on sanoitettu elämää ja syitä elää. Useimmat meistä keksivät helposti yhden tai useammankin syyn sille miksi haluaa pysyä elossa. Kaikki eivät keksi. On olemassa paljon elämäntilanteita, sairauksia tai tapahtumaketjuja, joiden seurauksena mikään ei joko tunnu miltään tai vaihtoehtoisesti kaikki tuntuu niin pahalta, että ihminen haluaa vain pois tästä maailmasta.

Halusin koota joitain syitä elää. Seuraavat syyt olen kerännyt kolmelta eri henkilöltä, jotka ovat kaikki jossain elämänsä vaiheessa halunneet kuolla, mutta ovat sittemmin löytäneet halun elää:

1. Löysin hyvän terapeutin, minulle sopivan. Siitä alkoi suunnanmuutos, kun ymmärsin, että kukaan ei minua pelasta, nosta pudottuani. Muutos lähtee itsestä. Muut eivät määrittele minua, tai kerro itselleni, kuka olen, mitä ajattelen tai teen. Valinta on tehtävä itse. Ensimmäinen askel oli se, että aloin ajattelemaan myönteisesti itsestäni. Askel kerrallaan opettelin pois suorittamisen maailmasta kohti elämästä nauttimista. Löysin liikunnan ilon ja meditaation rauhan. Hyvin pienin askelin eteen ja taaksepäin, aloin välittämään itsestäni.

Tämä on vienyt useita vuosia ja mikään muutosvaihe ei ole tullut helposti. Nyt minulla on unelmia, toiveita ja suunnitelmia. Sellaisia, joista haaveilen itselleni, en muiden toiveita tai vaatimuksia täyttääkseni. Jokainen päivä on nyt arvokas ja sydämeni täyttää innostus ja rakkaus elämää ja sen kaikkia ihmeitä kohtaan. Välillä tunnen oloni yksinäiseksi, mutta tunne ei ole enää niin totaalinen, kuin se oli. Olen matkalla, omassa elämässäni.

2. Kun halusin kuolla, niin ainoa asia joka esti sillä hetkellä tekemästä mitään lopullista, oli ajatus, että aiheutan sillä äidille kärsimystä. Sittemmin on löytynyt se syy elää, se on rakkaus. Rakkaus parisuhteessa ja äidinrakkaus. Sitä on nyt olemassa toiselle ja mulla on merkitystä. Ja kun tätä asiaa miettii, niin juuri rakkaushan esti mua myös silloin aikanaan tekemästä itselleni mitään, mutta ei sitä silloin ehkä tajunnut. Eli tavallaan se syy elää on aina ollut se rakkaus.

3. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen niin syy elää on se, että jos mä oisin ikinä tehnyt itsemurhan, niin en olis koskaan tuntenut tätä nykyistä elämäniloa ja rakkautta kaikkea kohtaan. Saan nähdä mun lapsen kasvavan ja olla sille maailman tärkein äiti. Saan tuntea, kuinka ihanaa elämä on, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Saan tehdä työtä, jota rakastan, ja elän tasapainoista elämää pitkästä aikaa.



Rakkaus. Itsestä välittäminen. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen. En itse ole koskaan kokenut mitään voimakasta halua kuolla, mutta syömishäiriöni syvimmissä vesissä itseinho ja toivottomuus olivat kyllä vahvasti läsnä. Jollain tasolla kykenen samaistumaan näihin edellä listattuihin syihin ja erityisesti niiden synnyttämiin seurauksiin. Jos kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, on omilla asioilla hetken aikaa merkitystä, ja kun omilla asioilla alkaa olla merkitystä, niin ihminen välittää itsestään edes hiukan. Itsestä välittäminen on rakkauden alku.

Asiaa pyöriteltyäni on ahdistus vanhenemisesta kääntynyt kiitollisuudeksi. Olen kiitollinen jo eletystä elämästä, sisältäen ne vaikeatkin vaiheet, ja olen kiitollinen nykyhetkestä – siitä, että olen elossa. Kaikista onnettomin olen ollut silloin, kun olen torjunut, vetäytynyt ja yrittänyt pärjätä omin voimin. Onnellisimmillani olen ollut jakaessani asioita toisen ihmisen kanssa, vaikka se olisi ollut kuinka vaikeaa tai tehnyt kuinka kipeää.

Jos et keksi syitä elää ja olet onneton, puhu siitä. Puhu tuttavalle, sukulaiselle, terapeutille tai muulle ammatti-ihmiselle kasvotusten tai puhelimitse/verkossa:

Valtakunnallinen kriisipuhelin 09 2525 0111 (arkisin klo 09-07, viikonloppuisin ja pyhinä 15-07) 

Palveleva puhelin 0400 2211 80 (Ev.lut. kirkon keskusteluapu on avoinna joka ilta 18-01, pe ja la 18-03). Palvelevaan nettiin voi kirjoittaa ja sinulle vastataan muutaman päivän kuluessa.

Solmussa-chat aikuisille (maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 15-19) 

Olen koko kuluneen kevään ajan kuunnellut näyttelijä Antti Holman podcastia Auta Antti! (vahva suositus!). Antti vastaa ohjelmassaan kuuntelijan lähettämiin kysymyksiin ja eräs aihe koski avun hakemista. Haluan tähän loppuun liittää pienen pätkän Antin antamasta vastauksesta:

"Mä suosittelen terapiaa aivan kaikille. Vaikka ei olis mitään ongelmia elämässä ja itseasiassa varsinkin silloin. Mun parhaimmat kokemukset koko elämästä on sellaisia, että kun mä oon jossain vihoviimeisessä burn outissa saanut itseni vihdoin puhumaan jollekin ammatti-ihmiselle. Mä muistan sen kun mä lähdin pois sieltä vastaanotolta ja tajusin, että ulkona on sää. Ei edes mikään hyvä sää vaan ihan sää. Koska olin ollut niin pää omassa perseessä, että en ollut tajunnut, että vuodenajat oli vaihtunut. Sit mä muistan, kun menin rantaan kävelylle ja oli sumuista ja nyt tulee runollinen kielikuva: musta tuntui silloin, että yhtäkkiä näkyy pidemmälle kuin pitkään aikaan. Hakekaa apua ihmiset, ihan totta."

- Auta Antti!, Kausi 1, Vaikeat kysymykset

Seksiä haluava nainen ei ole huora

Iltalehteä selatessani silmiini osui seuraava uutinen: Koulupoika kuvasi salaa seksiaktinsa, levitti videon Snapchatissa – uhrille suunnattomat kärsimykset. Lyhyesti kuvattuna tapahtumat etenivät niin, että teini-ikäiset poika ja tyttö päätyivät juhlien jälkeen harrastamaan seksiä, poika kuvasi tästä salaa pienen pätkän ja lähetti videon sitten eteenpäin. Video levisi kulovalkean tavoin kaikille samaa koulua käyville ja seksiä harrastanut tyttö menetti niin maineensa kuin ystävänsä ja jäi sosiaalisesti täysin eristyksiin. Aiemmin suosittua tyttöä haukuttiin ja solvattiin ja video levisi myös koulun ulkopuolelle. Juttu eteni lopulta oikeussaliin asti ja poika tuomittiin salakatselusta ja kunnianloukkauksesta. Tämä tapahtui Suomessa.

Olen suunnattoman pahoillani kyseisen tytön puolesta ja toivon, että hän on jo onnistunut haistattamaan pitkät entisille ystävilleen ja kyseiselle pojalle. Juttu paljastaa kaikessa raakuudessaan ne ikiaikaiset nurinkuriset asenteet, jotka ajavat erityisesti naiset ahtaalle; miehen seksuaalisuuden tulee olla näkyvää ja tästä syystä poika kuvaa seksiaktin, vain ja ainoastaan rehennelläkseen. Tyttö menettää maineensa vain siitä syystä, että naisen seksuaalisuus on pidettävä piilossa ja kontrollin alla. Seksiaktin tallentuminen videolle rikkoo tämän myytin. Vaikka mikään kyseisessä tapauksessa ei ollut tytön syytä, ainoastaan pojan, silti asetelma kääntyi sosiaalisessa kontekstissa tyttöä vastaan – ja mahdollisesti vain pojan eduksi. Käsittämätöntä.

Filosofian tohtori Hannele Koivunen on kirjassaan Madonna ja huora (1995) tutkinut kristinuskon naiskuvaa. Syntisen naisen kuva on syntynyt erilaisten raamantuntulkintojen seurauksena ja jo keskiajalla vakiintui näkemys lihallisesta, katuvasta huorasta Maria Magdalenasta ja hänen vastinparistaan Neitsyt Mariasta. Nainen on joko neitsyt tai huora ja naisen elämää varjostaa ainainen tasapainoilu näiden kahden välillä. Kyseinen jako on tietysti vain miehen (kirkkoisät ja entisajan teologit) näkökulma asiaan ja siitä on iät ja ajat puuttunut se kolmas naiskuva, aktiivisesti ja positiivisesti seksuaalisuuttaan toteuttava nainen. (Suominen 2015).

Se, että tyttö voi vielä vuonna 2019 menettää seksin takia maineensa ja poika näyttäytyä voittajana, saa minut raivon valtaan. Elämmekö yhä keskiajalla? Hätäännyn siitä, että asenteet eivät koskaan muutu ja aika ei riitä; tässäkö ilmapiirissä pitäisi uskaltaa kasvattaa oma tyttö rohkeaksi maailmanvalloittajaksi ja vakuuttaa hänet siitä, että seksuaalisuus on ihana, iloinen, voimaannuttava ja positiivinen asia? Naisen elämässä se on sitä kenties heti seksuaalisuuden heräämisen kynnyksellä – ja sitten uudestaan taas keski-ikäisenä ja siitä ylöspäin. Mutta liian moni teini-ikäinen ja nuori nainen tuntuu kipuilevan ja kamppailevan seksuaalisuuteen liittyvän häpeän kanssa. Jos peitän itseni näin, olenko ei-haluttava ja liian vähän? Jos paljastan itseni tästä ja tuosta, olenko halpa, olenko liikaa? Jos paljastan itseäni juuri sopivasti, kuvittelen käyttäväni valtaa – vaikka todellisuudessa kyse on samasta neitsyen ja huoran välimaastosta. Nainen ei yksinkertaisesti voi vain olla mitä on, hän on aina kohde, hän on aina kontrollin alla.

Miten asiat voivat sitten muuttua? Näen positiivisena asiana sen, että maailma kutistuu kaiken aikaa ja teknologian kehitys sekä sosiaalinen media saattavat ihmiset entistä enemmän yhteen. Toki verkossakin on helppo jäädä vain oman kuplan sisään, mutta samanaikaisesti on suurempi riski törmätä erilaisiin asenteisiin. Nuorilla on esimerkiksi aivan mahtavia esikuvia tänä päivänä! On vloggaaja Mansikkka, joka kertoo avoimesti siitä ettei ole koskaan saanut orgasmia tai Kaisa Merelä, joka bloggaa seksistä ja toimittaa Himocast-podcastia jossa käsitellään esimerkiksi itsetyydytystä tai anaaliseksiä. Jotta neitsyt-huora jaosta päästäisiin lopullisesti eroon tarvitaan paljon rohkeita, suorapuheisia ja seksuaalisuudesta positiivisesti puhuvia naisia. Yhtä lailla uskon, että miehillekin tekisi hyvää, jos miehuuden mittari olisi jotain aivan muuta kuin peniksen koko, seksikumppaneiden määrä ja seksuaalinen aktiivisuus ylipäätään. Tosimies voi myös olla ottamatta, olla kilpailematta ja olla puhumatta naisista alentavaan sävyyn. Onneksi mieskuvakin laajenee kaiken aikaa; esimerkiksi Samuel Jyringin Herkkä mies-blogissa miehuus on kaunista ja herkkää tai koomikko Iikka Kivi on Facebook-päivityksissään avoimesti murtanut miehisyyteen liitettäviä myyttejä.

Olkaa rohkeita. Olkaa avoimia. Kohdelkaa toisia niin kuin haluaisitte itseänne kohdeltavan ja puuttukaa välittömästi niin huoritteluun kuin homotteluun. Jokaisen leiman taakse kätkeytyy oikea, tunteva ihminen.

Miten minusta tuli feministi

Tuleva feministi


Siinä se nököttää, tuo inhottava sana, joka leimaa kantajansa välittömästi: feministi. Feministit ovat naisia, vihaisia naisia, ja kun nainen on vihainen, on hän tunteidensa vallassa eikä kykene toimimaan rationaalisesti. Feministit tekevät luonnollisista ja yksinkertaisista asioista, kuten naisten hoivavietistä tai miesten kyvystä johtaa, vaikeita ja mutkikkaita tulkintoja ja tuntuvat aina kainalokarvat märkinä paheksuvan jotakin. 

Tämän blogin lukijoille lienee selvää, että olen täydestä sydämestäni yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden kannattaja – mutta feministiksi kutsun itseäni harvoin. Olen varonut koko sanaa juuri sen latautuneisuuden takia. Se on surullista, koska feministihän minä olen. Minua puhuttelee nimenomaan sellainen feminismi, joka haastaa jokaisen meistä tarkastelemaan omia asenteitaan ja purkamaan sukupuoleen, mutta yhtä lailla etnisyyteen, vammaisuuteen, ikään tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvia normeja ja/tai syrjiviä rakenteita. Tavoitteena ei siis ole mikään naisten ylivalta, vaan riittävän hyvä elämä jokaiselle tähän yhteiskuntaan syntyvälle – sellainen elämä, joka sisältäisi mahdollisimman vähän syrjinnän tai väkivallan kokemuksia.

Feministisessä tutkimuksessa käytetyt käsitteet vastakarvaan lukeminen ja vikuroiva katsominen ovat mielestäni aika hyvät työkalut normien ja rakenteiden purkamisessa. Melkeinpä mistä tahansa tähän maailmaan tuotetusta asiasta tai järjestelmästä voidaan pyrkiä etsimään ohjaava näkökulma ja tämän jälkeen tarkastella sitä ns. vastustaen ja niskuroiden, eli pohtia vaihtoehtoisia tapoja tulkita tai toteuttaa se. Mainonta on klassinen esimerkki; jos kasvorasvaa levittävät mainoksissa vain naiset ja autoa ajavat vain miehet, niin ohjaava näkökulma on varsin helppo löytää. Kulta Katriina-kahvimerkki toteutti tässä ystävänpäivän alla arvonnan Facebookissa, jossa voittajat palkittiin elokuvalipuilla. Kuvituskuvassa oli kaksi naista elokuvateatterin hämärässä, toistensa hellässä syleilyssä. Hyvän mielen arvonnasta tuli sivuseikka, kun itse kuva herätti niin voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan ja päätyi uutisiin asti. Lienee itsestään selvää, että heteropariskunta ei olisi aiheuttanut vastaavaa. Vähän toisenlainen esimerkki vikuroinnista olkoon vaikkapa yleinen asevelvollisuus, joka velvoittaa kaikki 18 vuotta täyttäneet miehet suorittamaan varusmies- tai siviilipalveluksen. Kun järjestelmää tarkastelee kriittisesti ja toisin, voidaan aiheellisesti kysyä miksi naisia ei pakoteta mukaan tai kuinka kapea onkaan armeijan luoma miehen malli?

Minusta ei tullut feministiä yhdessä yössä, vaan se on tapahtunut vähitellen. Olin kenties 8-10–vuotias, kun aloin lukea kirjoja oikein kunnolla. Anni Polvan Tiina, Enid Blytonin Pauli ja Carolyn Keenen Paula Drew tekivät kaikki minuun suurimman vaikutuksen. Tiina oli aina niin tomera, kirjojen nimetkin sen kertovat: Tiina toimii, Tiina ei pelkää, Tiina seikkailee ja Tiina vauhdissa. Viisikon Pauli taas oli temperamenttinen ja itsenäinen toimija, joka ulkoapäin tytöksi määriteltynä eli koko ruumiillaan ja sielullaan elämäänsä jonain muuna. Paula Drew, Neiti Etsivä, selvitti rikoksia ja selvisi kiperimmistäkin tilanteista nokkeluutensa ja rohkeutensa ansioista. Kaikki kolme erottautuivat siitä prinsessakuvastosta, jossa tytöt ja naiset kuvattiin kiltteinä ja kauniina ja heidän olemassaolonsa oli lähes aina riippuvainen prinssistä tai muusta mieshahmosta. Prinsessat eivät olleet mitään itsenäisiä toimijoita vaan pelkkiä toiminnan kohteita. Mutta Tiina, Pauli ja Paula! He olivat erilaisia tyttöjä – ja nimenomaan tyttöinä erilaisia. Poikina he eivät olisi erottautuneet pojille tarjotuista roolimalleista tai ”poikakirjoista” ollenkaan.

Joku sanoitti tämän orastavan havaintoni vähän myöhemmin ja se joku oli Simone de Beauvoir kirjassaan Toinen sukupuoli. Naiseksi ei synnytä vaan tullaan upposi kuin veitsi voihin murrosikäisen mielenmaisemaani. Siinä missä mies on normi, on nainen poikkeava toinen. Tuolloin oli samoihin aikoihin käynnissä presidentinvaalit ja julkinen keskustelu Tarja Halosesta nimenomaan naispresidenttinä vain alleviivasi Beauvoirin viestiä.

Aloitin opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008. Kirkkohistoriaan syventyminen oli kuin kasteluvettä Beauvoirin istuttamalle taimelle; historiahan on tyystin miesten kirjoittamaa historiaa. Filosofian tohtori ja historian tutkija Päivi Setälää lainatakseni:

"Keskiajan ajattelijat heijastivat Aristoteleen naiskäsityksiä. Nainen oli epätäydellinen mies. Häntä kuvattiin epiteeteillä heikko, epätäydellinen, intohimoinen, hauras, irrationaalinen ja emotionaalinen. Heikkoutensa takia naisen tuli aina olla jonkun valvonnassa. Naisen määrittely ja naisen hyveet soivat naisten korvissa vuosisatoja. Ne kerrottiin joko kirkoissa, kodeissa tai opaskirjoissa. Naiskuva oli vahvasti juurtunut ihmisten mieliin: se oli Raamatun, kirkon auktoriteettien, uskonnollisten tekstien ja filosofien vahvistama." (Setälä: Keskiajan nainen, 1996)
Naisten todellinen historia, aidot kokemukset, toimet ja tarpeet, ovat jääneet täysin sivurooliin. Tämän ymmärtäminen sytytti minussa palavan kiinnostuksen laajentaa oman aikakauden maailmankuvaani. Tajusin, että ihmiskunta ei opi virheistään, vaan aina tulee olemaan joku ihmisryhmä, joka ei tule nähdyksi tai kuulluksi. Siksi täydensin opintojani sukupuolentutkimuksen saralla; halusin ymmärtää valta-asetelmia ja nähdä niille alisteisia alakulttuureja. 

Elokuussa 2014 sanoimme toisillemme tahdon

Koska henkilökohtainen on poliittista, niin varmasti yksi merkittävimmistä kokemuksista on ollut oma vähemmistöön kuuluminen avioliiton ja perheen perustamisen myötä. Vaikka tarina on se kaikista tavallisin, sitä rakastuu, menee naimisiin ja saa lapsia, leimaa kaikkia vaiheita omat erityispiirteensä kun puoliso on samaa sukupuolta. Muun muassa tästä syystä perustin tämän blogin runsas vuosi sitten; halusin jäsentää omia ajatuksiani vanhemmuudesta, sukupuolesta ja maailmasta ihan yleisesti. Kuten sanottu, olen kuitenkin feminismi-sanaa tietoisesti välttänyt - kunnes sain asialle rauhan nyt eduskuntavaalien alla. Pienpuoluetentissä esiintynyt Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sekä äänestyspäätökseni että identiteettini feministinä naksahtivat paikoilleen. Syrjimättömyys politiikan keskiöön ja päätöksenteon tärkeimmäksi tavoitteeksi, kyllä. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ihonväriin ja etnisyyteen perustuvia valtarakenteita tulee aktiivisesti haastaa, kyllä. Ei riitä, että poliittiset puolueet sitoutuvat tasa-arvon edistämiseen, jos näkemys siitä, millä poliittisilla keinoilla päämäärä voidaan saavuttaa puuttuu. Niinpä! Aro esiintyi rauhallisesti argumentoiden ja sama rauha siirtyi minuun – mitä hävettävää tässä muka on, kun on syrjimättömyyden asialla. Pitkä matkani tällä saralla on, ainakin toistaiseksi, pysähtynyt tiettyyn satamaan ja tästä pisteestä on hyvä jatkaa maailman tarkastelua.

Olen siis feministi – ja ylpeä siitä!

Olin kiusattu, olin kiusaaja


”Karin odotti seuraavalla bussipysäkillä, hän seisoi Sofian ja Linan rinnalla, he juttelivat keskenään ja nauroivat. Kun Hanna näki heidät, hänen sydämensä alkoi lyödä epätahtiin. Hän sulki silmänsä ja vannoi, että kuuntelisi kaiken, mitä Karin sanoi pojista ja sen sellaisesta. Hän imisi itseensä tyhjät sanat. Ei olisi lapsellinen, hänhän oli pian yhdentoista. Kun bussi pysähtyi, hän nosti laukun penkiltä. Ovet sihisivät ja huokailivat kuljettajan avatessa ne. Karinilla oli farkut ja punainen pusero, ei mitään vaaleanpunaista, se näytti hiukan oudolta. Linalla oli lyhyt sininen hame ja valkoinen pusero, iho hohteli harmaanruskeana kesän jäljiltä. Sofiallakin oli lyhyt hame ja tyköistuva pusero, joka paljasti kaksi pehmeää kumparetta.

Sofian katse pyyhkäisi yli bussin istuinten, pysähtyi hetkeksi Hannaan, hän hymyili kummallisesti ja kulki käytävää aivan bussin perälle. Perällä istuivat kuudennen luokan pojat mekastamassa. Joku oli viiltänyt veitsellä penkkien läpi ja kirjoittanut rumia sanoja mustalla tussilla. Jos istui perällä oli kovis, rankka tyyppi. Hannan mielestä Sofia keinutteli lanteitaan liioitellusti, Lina yritti samaa, mutta hänellä ei ollut yhtä paljon mitä keinutella. Hanna katsoi ylös Kariniin ja oli juuri sanomaisillaan hei, kun Karin asteli hänen ohitseen, Sofian ja Linan perään. Bussi kallistui ja ovet sulkeutuivat huokaisten. Katarina ja Ylva istuivat vieretysten ja kuiskivat salaisuuksia. Katarina säteili ylpeyttä, hänellä oli ystävä, hän ei ollut enää yksin. Hanna istui kuin raskas möhkäle ja tuijotti käsiinsä. Hän punastui häpeästä, vihasi Karinia, ei koskaan enää tulisi bussilla kouluun.”

(Johanna Nilsson: Älä usko, älä toivo, älä rakasta. 1996.)

Note to self: älä koskaan anna turhia lupauksia lapsellesi.

Hän on nyt 2,5-vuotias, yhä kotihoidossa, mutta aloittaa elokuussa päivähoidon. Toissailtana leikimme tyhjän päiväkodin pihalla ja kerroin, että kesän jälkeen hän menee päiväkotiin.

- Sä olet sitten päiväkodissa ilman äitiä ja äiskää. Mutta saat kavereita ja leikit niiden kanssa!

Vailla mitään takeita lupasin kuun taivaalta – kavereita, vieläpä monikossa! Lasten maailmassahan on täysin sattumanvaraista, että kuka pääsee leikkiin mukaan ja kuka jää yksin. Mistä minä voin tietää millaiset kortit lapseni saa? Moni vanhempi varmasti jännittää tätä asiaa etukäteen. Itse en ainoastaan jännitä vaan ajatuskin siitä, että lapseni jätetään yksin ja leikin ulkopuolelle, kiristää sisuskaluni tiukkaan solmuun ja saa voimaan pahoin. Tiedän mitä kiusaaminen on, sillä olen niin kiusannut kuin tullut kiusatuksi.

Aloitin aikanaan sekä ala-, että yläasteen uudessa kaupungissa, tuntematta ketään. Olen kaksi kertaa aloittanut uutena oppilaana luokassa, joka oli kulkenut yhdessä jo jonkin aikaa. Muistan hyvin kaikki kokoonpanot; porukat jotka olivat sosiaalisen hierarkian huipulla ja ne yksinäiset vaeltajat tai epämääräiset parivaljakot, joiden olemassaololla ei ollut niin suurta arvoa (eettisesti ajateltuna tietenkin oli, mutta viidakon lakeja noudattavien koululaisten mielestä ei). En lapsena, kuten en vieläkään, ystävysty järin helposti ja tästä syystä olen aloittanut aina pohjalta, sieltä arvoasteikon häntäpäästä. Olen seissyt välitunnilla yksin ja kokenut olevani täysin turha ja tarpeeton. Minua on haukuttu itkupilliksi, rillipääksi, lellivauvaksi ja tomaatiksi. Olen nieleskellyt kyyneleitä ja supissut mielikuvitusystävilleni salaisuuksia. Jossain vaiheessa minut on ystävällisesti, ehkä säälistäkin, otettu jonkin ei-niin-suositun parivaljakon jatkeeksi ja sain välitunneilla vihdoin seuraa. Se tuntui hyvältä ja olin siitä syvästi kiitollinen. Myöhemmin, kun minulle tarjoutui mahdollisuus päästä paremman statuksen porukkaan, en enää taakseni katsonut. Kirjoittamaton sääntö oli, että kaikkien kaveri ei voinut olla, joten piti valita. Kiusaamisenhan mieltää herkästi aktiiviseksi toiminnaksi, nimittelyksi, tönimiseksi tai muuta vastaavaa. On se sitäkin, mutta yhtä lailla välinpitämätön suhtautuminen, ihmisten arvottaminen ja selän takana pahaa puhuminen on kiusaamista. Tällä tavalla kiusasin minäkin, kun etenin muka parempiin piireihin. Naureskelin, tärkeilin ja olin idiootti. Sanotaan, että älä koskaan kadu tekemääsi, mutta joitain asioita on oikeasti hyvä katua. Kuten jos satuttaa toista ihmistä.


Viittasin aikaisemmin siihen, että koululaisten kesken pätee viidakon lait. En osaa omaa toimintaani selittää millään muulla tavalla kuin tietynlaisella eloonjäämistaistelulla. Heikkona ja epävarmana olin helppo saalis, olin sitten yksin tai epäsuositun kokoonpanon jatkeena. Kukaan ei erityisemmin välittänyt jos minut painettiin seinää vasten, kampattiin pihalla tai lukittiin vessaan. Mutta suositussa porukassa heikko ja epävarmakin on suojassa ja sain olla rauhassa. Olisi vaatinut suoraselkäisempää ja vahvempaa luonnetta, jotta olisin uskaltanut pitää kaikkien puolia, kutsua ulkopuoliset mukaan ja asettaa saavutetut etuoikeuteni vaakalaudalle. Päädyin siis kiusaamaan, olemaan välinpitämätön ja valikoiva, vaikka tiesin tekeväni väärin. Häpeän ja poden siitä yhä syyllisyyttä.

Näistä kokemuksista johtuen pelkkä ajatus lapseni siirtymisestä päiväkotiin ja aikanaan kouluun tuntuu ahdistavalta. Toivon, että hän saa kavereita ja pääsee leikkeihin mukaan. Yhtä paljon toivon, että hän kohtelee reilusti ja tasavertaisesti kaikkia ja rakentaa siltoja, ei muureja. Ja kaiken aikaa tiedostan miten valtavan paljon on vaadittu lapselta toimia aina rohkeasti ja oikein lasten mielivaltaisessa hierarkiassa, jossa seuraukset voivat kipeästi tuntua omassa selkänahassa. Ei se aikuisiltakaan aina onnistu.

Kirja, johon viittasin alussa, on vavisuttava tarina koulukiusaamisesta. Älä usko, älä toivo, älä rakasta kertoo 11-vuotiaasta Hannasta, joka jää luokassaan yksin. Ällöttävä Hanna, joka on kaikin tavoin vääränlainen. Suosittelen kirjaa lämpimästi. Synkästä tarinastaan huolimatta Hannaa kannattelee kerran koettu lempeä ihmissuhde – tässä tapauksessa läheiset välit edesmenneeseen isoisään. Tartun aina hanakasti tällaisiin toivoa tuoviin oljenkorsiin, kun elämä ja tulevaisuus nostavat hien ja pelon pintaan. Kirjan viesti on, että rakkaus ja välittäminen kantavat lasta aikuisenakin, oli kipeitä muistoja paljon tai vähän. Kaikkeen en äitinä voi vaikuttaa, mutta välittää ja rakastaa voin.

”-Maalaa minut omenapuun oksien sekaan sitten kun minusta on tullut enkeli, isoisä jatkoi ja hymyili hiukan. Hän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä lujasti.
- Minusta tulee sinun suojelusenkelisi, muista se, hän kuiskasi ja antoi Hannan painautua aivan kiinni lepattavaan sydämeensä. 
Hanna nyökkäsi ja antoi isoisän sydämen lyödä kämmentään vasten. Hänellä oli hiukan pelokas olo ja hän katsoi taulua jossa ei ollut enkeliä. Siellä isoisä asuisi kun hänen lepattava sydämensä ei enää haluaisi lentää. Hanna halasi isoisää kovasti ja sovitti päänsä kuoppaan, joka jäi hänen olkansa ja kaulansa väliin. He istuivat niin pitkään ja hengittivät.”

Terveisiä mykkäkoulun täältä puolen!


Kun asioista ollaan eri mieltä, on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka kertovat olevansa eri mieltä ja niitä, jotka pysyvät vaiti. Mielipiteensä voi kertoa monella tapaa, toteamalla, tärkeillen tai hyökäten, mutta kunhan tulee ojentaneeksi näkemyksensä ja tunteensa toiselle. Hiljaiset ja vaitonaiset ovat niitä, jotka eivät erimielisyyden kynnyksellä kykene antamaan itsestään mitään tai ottamaan mitään vastaan. He jähmettyvät tummanpuhuviksi, nakkelevat niskojaan ja poistuvat tilanteesta – fyysisesti tai henkisesti. Hiljaiset hallitsijat. Mykkäkoulua ei ole se, että lähtee muutamaksi tunniksi vaikkapa lenkille tuulettumaan ollakseen tämän jälkeen valmiimpi vuorovaikutukseen. Mykkäkoulu tarkoittaa yhteyden tietoista katkaisemista toiseen, senkin jälkeen kun pöly on jo laskeutunut. Toisen pitämää mykkäkoulua ei voi olla huomaamatta, se näkyy kilometrien päähän. Näin minulle on ainakin sanottu. Minä olen nimittäin yksi niistä, joka ilmapiirin kiristyessä vetäytyy.

Mykkäkoulu on sanana varsin erikoinen kehitelmä. Alun perin sillä on viitattu mykkien tai kuuromykkien kouluopetukseen, mutta vähitellen se on saanut tämän abstraktimman merkityksen. Mykkien koulussa ei toden totta puhuta, mutta sanan nykyiseen merkitykseen liittyy olennaisesti myös murjotus ja mökötys. Näin ymmärrettynä olisin loistava mykkäkoulun opettaja! Mykkäkoulun perusopinnot koostuisivat viidestä kurssista: Johdatus mykkäkoulun perusteisiin, Torju ja jätä tunnistamatta tunteesi, Välttely voittaa väittelyn, Hiljaisuuden anatomia ja Ei sitä ennenkään puhuttu.

Jos tunnet jonkun, jolla on taipumusta vajota synkkyyteen ja joka ei tällöin halua vastaanottaa sinulta mitään, olet kenties kuullut hänen suustaan myös jonkin seuraavista lauseista:

”Ei mulla mikään ole.”


”Annetaanko asian nyt olla.”

”Älä viitsi jankata.”

”En mä vaan osaa sillä tavalla jutella.”


Olet ehkä myös nähnyt ja kokenut jotakin seuraavista:

Ohi katsominen.

Selän kääntäminen.

Sohvan nurkassa murjottaminen.

Koko olemuksesta huokuva välinpitämättömyys.


Mykkäkoulua pitävä ei ole mikään reppana. Hän tietää tasan tarkkaan mitä tekee. Ainakin minä tiedän – tunnen jokaisen katseen luissani ja tiedän jokaisen väistöliikkeeni satuttavan toista. Mykkäkoulu on toisen rankaisemista siitä, että ei itse kestä omia hankalaksi kokemiaan tunteitaan. Mykkäkoulu on toisen hylkäämistä. Mykkäkoulu on vallankäyttöä.

Pitkän aikaa mykkäkoulun pitäminen oli minulle täysin automaattinen reagointitapa. Aivan kuin kuumaa kattilaa koskiessa kiskaisee käden pois. Se on refleksi. Jos koin jossakin tilanteessa ulkopuolisuutta, turvattomuutta tai avuttomuutta, niin kiskaisin itseni pois - mitään sanomatta, mitään uskaltamatta. Se oli refleksi. Vanhemmuus on, luojan kiitos, pakottanut minut vihdoin ottamaan vastuuta omista tunteistani ja tavoistani reagoida. Muutos ei ole helppo, sillä parhaimpina vuosinani olen takuulla paininut mykkäkoulun SM-sarjassa, mutta useimmiten osaan jo toimia toisin. Suurin oivallus itselleni on ollut nimenomaan tuo hylkäämisen kokemuksen tuottaminen. Taipumus mökötykseen ei ole mikään hitusen rasittava ominaisuus, vaan se on tuhoava käyttäytymismalli, missä toisen hylkäämisellä pyrkii kontrolloimaan tilannetta. Miksi ihmeessä haluaisin tällä tavalla rangaista minulle kaikista rakkaimpia ihmisiä?

Tässä edellä mainitut lauseet suomennettuna:

”Ei mulla mikään ole.” Mulla on turvaton ja epävarma olo.

”Annetaanko asian nyt olla.” En uskalla kertoa, miltä musta tuntuu.

”Älä viitsi jankata.” Pelkään, että hermostut muhun lopullisesti.

”En mä vaan osaa sillä tavalla jutella.” Minä päätän miten ja koska jutellaan.

... ja toimintatavat:

Ohi katsominen. En uskalla olla lähellä.

Selän kääntäminen. En uskalla olla lähellä.

Sohvan nurkassa murjottaminen. En uskalla olla lähellä.

Koko olemuksesta huokuva välinpitämättömyys. En uskalla olla lähellä.


Jos harrastat mykkäkouluja, niin pysähdy hetkeksi miettimään, että haluaisitko toimia toisin. Jos vastasit myöntävästi, niin kaikki on silloin mahdollista. Mieti mistä olet mahdollisesti saanut mallin mököttämisellesi ja mitkä ovat sinun ”punaiset pisteesi”? Nämä pisteet ovat niitä, kun joku sanoo tai tekee jotain, minkä seurauksena jähmetyt ja käännyt sisäänpäin. Kun mietit tällaisia tilanteita, tekee varmasti mieli etsiä syitä ensisijaisesti itsensä ulkopuolelta. ”Koska hän sanoi ja teki näin, niin mua sitten alkoi ottamaan päähän”. Ensiarvoisen tärkeää on kohdistaa katse ennen kaikkea itseesi: ”epämukavassa tilanteessa en osaa sanoa tai tehdä mitään ja sekös ottaa päähän. Avuttomuuttani kostan tämän pysymällä vaiti.”

Mikään ei ole niin palkitsevaa kuin panssarin riisuminen ja toisen lähellä pysyminen – vaikka kuinka tuntisi pelkoa, hätää, heikkoutta tai huonommuutta. Oikeassa seurassa tulee sellaisenaan vastaanotetuksi ja rakastetuksi ja kokee olevansa turvassa. Ja sitähän me kaikki janoamme, murjottajat kenties kaikkein palavimmin.

Designed by FlexyCreatives